Karim ja Raheen ovat olleet yhdessä niin kauan kuin muistavat. Lekotelleet vauvoina pinnasängyssä vierekkäin. He ovat oppineet täydentämään toistensa lauseita ja lukemaan toistensa ajatuksia. He ovat yhtä ja samaa.
Murrosiässä kaikki monimutkaistuu. Jotain särkyy, väistämättä. Kahden yhteenkasvaneen lapsen väliin vyöryy koko maailma, ja yksi ainoa lause muuttaa molempien elämän.
Kirjan tapahtumat alkavat 70-luvulta, ajalta, jolloin Karimin ja Raheenin vanhemmat tapasivat toisensa. Karach oli jo silloin levoton, ja kahden päähenkilön kasvaessa myös kaupungin levottomuudet pahenevat siihen pisteeseen, ettei lapsilla enää ole tulevaisuutta kotikaupungissaan. Poliittiset ristiriidat repivät perheitä hajalle, osa pakenee ulkomaille ja osa jää kotiin. Karimin perhe lähtee, Raheenin jää.
Nuorten välimatka kasvaa maantieteellistä välimatkaa suuremmaksi, eivätkä kirjeet riitä sen kuromiseen. Silti, on vain yksi Raheen ja yksi Karim, ja lopulta kartta piirretään ehjäksi.
Kartanpiirtäjä kertoo viisaalla tavalla siitä, miten sota tunkeutuu luihin ja ytimiin ja miten se pääsee sisään ihan pienestäkin raosta kahden ihmisen välissä.
Viskiä pölyisistä laseista.
Me hiivimme pois vanhempiemme luota, ja minä pujahdin ahtaaseen solaan kivimuurin ja kiinanruusupensaan väliin. Karimin piti vetää vatsaa sisään mahtuakseen seuraamaan. Aurinko ei hevillä yltänyt pensaan siimekseen, jonne me kyyristyimme istumaan polvet koukussa, ja maa oli vielä kostea sen jäljiltä, että puutarhuri oli alkuillasta kastellut nurmikon letkulla. Mietin, muisteliko Karim myös erästä monsuunisadepäivää kauan sitten, kun me piileskelimme isoäidin talon pensaikossa ja minä sanoin Karimille, että märissä vaatteissa voi vilustua, joten me heitimme kaikki vaatteet pois, ja: "Voi Karim, ihan hassun näköinen. Saako siihen koskea? Osaatko sinä liikuttaa sitä?" "En, mutta minä osaan heiluttaa korviani."
Gummerus 2011.
