Itäranta kuvaa postapokalyptistä maailmaa vivahteikkaasti, todentuntuisesti ja persoonallisestikin. Eletään maantieteellisesti Suomen Lapissa, mutta valtioiden rajat ovat aikaa sitten hälventyneet ja kulttuurit sekoittuneet. Armeija määrää kaikesta. On kuumaa ja kuivaa, aavikon reunaa, jossa on kuitenkin napapiirin pitkät ja pimeät talvet. Kaikki on säännösteltyä, mutta erityisesti vesi. Entisestä maailmasta muistuttavat vain muinaiset kaatopaikat, joille ihmiset toiveikkaina suuntaavat löytääkseen jotain käyttökelpoista, kuten muovia tai vanhoja, edelleen toimivia koneita. Tulevaisuuden kansalaiset hämmästelevät, eivätkä osaa edes kuvitella, että millainen onkaan ollut se maailma, jossa nämä asiat on voitu nakata kaatopaikalle.
Päähenkilö Noria on teemestarin tytär. Hänen paras ystävänsä Sanja on taitava muoviseppä nuoresta iästään huolimatta. Noria opiskelee isänsä ammattiin, ja sen myötä hänelle paljastetaan suuri salaisuus. Aikana, jona laittoman vesijohdon omistamisesta rankaistaan kuolemalla ja kylän pikkulapset kuolevat puhtaan veden puutteeseen, on teemestarin perheellä käytössään kokonainen maanalainen joki puhdasta, raikasta vettä. Niin on ollut sukupolvien ajan. Isän kuoltua Norian on pakko tehdä valinta. Voiko hän pitää esi-isiensä tavoin salaisuutena veden, joka pelastaisi ihmishenkiä? Noria ja Sanja kehittävät suunnitelman.
Voi, minä pidin kovin kirjassa sen maailmasta, tuoksuista, väreistä. Päähenkilö Noria oli hiukan yksiulotteinen juhlavan ankarassa hyveellisyydessään, mutta saduissa saa ollakin, kun ollaan hyvisten puolella. Mutta kun kirja loppui ihan kesken, juuri kun tarina oli vasta alkamassa. Meillä on tässä tämä hienosti luotu maailma, lähtökohdat kiinnostavalle kertomukselle, ja sitten (JUONIPALJASTUS!!) päähenkilö kuolla kupsahtaa tuosta noin vain. Ja tuuli jää ulvomaan nummille.
Toivottavasti jatkoa on jo tulossa? Sitten annan anteeksi.
Lähdeveteen keitettyä hienoa vihreää teetä. Hienostunutta tai laimeaa, maistajan mieltymyksistä riippuen.
"Olet seitsemäntoista ja täysi-ikäinen, ja tarpeeksi vanha ymmärtääksesi sen, mitä aion kertoa sinulle", hän sanoi. "Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole.
"Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlehtimaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.
Teos 2012.
P.S. Kansi on ihan tyylikäs ja helposti kirjasarjan ilmeeksi muokkautuva (?), mutta olisihan näistä aineksista saanut eloisammankin kansikuvan.
